Mitä jos valo ei näyttäydy?

Mitä jos valo ei näyttäydy?

Kirjoitin viikonlopun alkajaisiksi julkaisun, jossa kehotin ihmisiä keräämään valoisia hetkiä. Taustalla oli ajatus siitä, että myönteisten asioiden huomaaminen ja niiden vahvistaminen omassa elämässä on tutkimusten mukaan yhteydessä ihmisen koettuun hyvinvointiin.

Jäin kuitenkin julkaisuni jälkeen miettimään, että miltä sen lukeminen tuntuu henkilöstä, jonka elämässä valoa ei juuri tällä hetkellä näy.

Ensinnäkin: On luonnollista ja normaaliin elämään kuuluvaa, että välillä synkemmät tunteet ja ajatukset saavat meistä vallan. Kenenkään elämä ei ole pelkkää hymyä, aurinkoa ja onnellisia tunteita -ei sittenkään, vaikka some osoittaisikin välillä muuta. Kaikki tunnemme välillä surua, ahdistusta, pelkoa, ikävää jne.

Toisaalta elämään kuuluu yhtä lailla raskaan olon väistyminen. Joskus olen kuullut sanottavan, että huonot päivät ovat elämässä siksi, että ymmärtäisimme hyvien päivien arvon. Näin voikin usein olla, ja omankin kokemuksen perusteella tiedän, että esim. sairastamisen jälkeen arvostaa ihan eri tavalla terveyttä kuin ennen. Silti kenellekään ei voi tietenkään toivoa huonoja aikoja vain siksi, että sitä kautta ymmärtäisi elämän arvon.

Olen taipuvainen ajattelemaan, että ikäviä hetkiä – pienempiä tai isompia – tulee meille jossain vaiheessa joka tapauksessa. Näissä tilanteissa tarvitaan kestävyyttä jaksaa selviytyä vaikeiden aikojen läpi. Toisilla meistä on enemmän sinnikkyyttä kestää elämän haasteita ja jatkaa elämässä eteenpäin. Psykologiassa tätä ominaisuutta kutsutaan resilienssiksi. Hyvä uutinen on se, että resilienssiä pystyy kuka tahansa meistä myös vahvistamaan.

Joskus voi sitten olla niin, että raskaasta ja harmaasta olosta tulee pysyvää. Mieli turtuu eikä toivoa valoisimmista päivistä tunnu enää olevan. Tällöin kyse on usein masennuksesta, joka vaatii hoitoa. Lyhytaikaisempaan tilanteeseen voi keskusteluapu, kuten lyhytterapia, tuoda merkittävää helpotusta. Pidemmässä tai vaikeammassa tilanteessa tarvitaan usein moniammatillista tukea, kuten lääkitystä tai psykoterapiaa. Mikäli perinteiset hoitomuodot eivät tuo riittävää apua, lääkäri voi arvioida myös muiden tutkimusten perusteella vaikuttavia hoitomenetelmiä, kuten sähköhoitoa.

Tärkeintä on kuitenkin hakea apua silloin, kun valo tuntuu elämästä hävinneen. Ajattelen, että apua kannattaa hakea paikasta, jonka kynnys tuntuu olevan pienin -oli kyseessä sitten opiskelupaikan terveydenhoitaja, työterveyslääkäri, psykologi tai terapeutti. Kaikkien alan ammattilaisten tehtävä on arvioida tilannetta, auttaa mahdollisuuksiensa mukaan ja ohjata tarvittaessa eteenpäin.

On myös hyvä ymmärtää, että mitä nopeammin apua hakee, sitä nopeammin se myös auttaa.

Valoisat hetket ja päivät kuuluvat lopulta elämään, ihan meille kaikille.